Shaychester

Cedarhill’s Stables

Maneesi

-

Gair halusi äristä. Mies veti vaaleat kutrinsa taaksepäin hikiseltä otsaltaan ja iskosti katseensa maneesin toisella laidalla seisovaan tammaan. Aurinko siivilöityi suurista ikkunoista ja kehysti paholaisen sädekehällä. Ironista. Tamma nosti päänsä ylös. Se tarkkaili hiekkaa takamuksestaan pyyhkivää miestä kaula kaarella, seisten ylpeänä ja ryhdikkäänä. Hiekan pöly leijaili laskeutuvana pilvenä sen jaloissa. Silkkiset korvat liimautuivat sillä sekunnilla kiiltävää kaulaa vasten, kun Gair astahti lähemmäs. Tavallisesti mies olisi saattanut antaa olla, perääntyä ja nostaa kädet ilmaan tässä vaiheessa. Jokin clevadinruunikossa kiehtoi Gairia suunnattomasti, eikä periksiantaminen käynyt mielessäkään. Lisäksi miehellä oli sellainen kutina, että Kadran matka olisi aikalailla siinä jos he Caitlynin kanssa luovuttaisivat sen suhteen.

Cedarhill’s Black Velvet, tutummin Kadra oli suorastaan hirvitys hevoseksi. Se ei ollut luonnostaan paha eläin, lähinnä yhdistelmä pahanlaatuista epäluuloa ja huonoja kokemuksia ihmisistä. Siitä olikin pitkä aika, kun joku hevonen oli saanut hänet tonttiin useammankin kerran samalla ratsastuskerralla. Tämä sattui sitä paitsi olemaan jo kolmas kerta jos tarkkoja oltiin. Gairin kärsivällisyys alkoi hiljalleen loppua. Mies asteli tamman luo ja nappasi ohjista kiinni. Uusien suitsien nahkainen ohjaspinta tuntui hanskojenkin läpi mukavalle, olkoonkin, että aikaisemmin niin kiiltävät vermeet olivat paikka paikoin nyt tomusta sameat. Mies tarttui satulaan ja veti itsensä sulavasti tamman leveähköön selkään. Kadra jännittyi silmiinpistävästi, mutta rentoutui sitten. Uusi satula teki tehtävänsä, eikä ruunikon selässäkään ollut vikaa. Se ei vain osannut luottaa kivuttomaan selässä istumiseen. Gair olisi halunnut lopettaa jo, mutta olisi ollut huono juttu kehittymisen kannalta jättää ratsastuskerta maneesin pohjalle. Niinpä, ihan jo ammattiylpeydenkin takia mies nappasi ohjat päättäväisesti lempeään tuntumaan ja pyysi Kadraa eteenpäin. Loppuaika menikin mukavammin, eikä kaksikon yhteispeliin tuntunut syntyneen sen suurempaa kolhua.

-

Raudoitetut kaviot paukkuivat lattiaan tallikäytävällä. Lopen uupunut Gair talutti Kadran poikkeuksellisesti päätallin puolelle solariumin sisältävään hoitopisteeseen. Valmennustallissa oli ponikerho meneillään ja arvaa saattaa, että kuhinaa oli siis jonkin verran. Cailean saapui toimistosta höyryävän kahvikupin kanssa ja ojensi mukia miehelle kulmat koholla.

“Jösses, onkos se itse mahtava Gair Suuri saanut nenilleen. Tai persuksilleen tässä tapauksessa”, tummahipiäinen mies kiusoitteli ja nojasi itsensä rehuvaraston seinään. Gair mulkaisi puolitosissaan mukin yli ystäväänsä ja kollegaansa.

“Kuule minä mielelläni näkisin, kun sinä yrität pysyä yhden kokonaisen tunnin tuolla”, blondi tokaisi särmä purevuutta äänessään. Normaalisti Gairilla ei mennyt hermo mihinkään eläimeen, eikä varsinaisesti mennyt nytkään. Koko tilanne oli vain todella stressaava. Kadran kehitys junnasi ikäväsi paikoillaan ja miehen takaraivossa jyskytti viisi miljoonaa mahdollista skenaariota sille, miksi ruunikko oli niin järjetön.

Cailean nosti käsivartensa pystyyn antautumisen merkiksi.

“Pidä hyvänäsi vain. Minähän en tuohon hevoseen ilmaiseksi koske!” Cailean vastasi ja katseli Kadraa kulmat koholla. Tamma pärskähti ja ojensi kaulansa rennosti alaspäin. Sitä ei haitannut tippaakaan kahden miehen läsnäolo, sillä se oli tottunut kuukausien aikana heihin ja muihin vakiokävijöihin. Uudet ihmiset tuottivat sille jostain syystä ylimääräistä mielipahaa edelleenkin.

“Minä en ihan totta käsitä mistä Caitlyn kiskoo näitä mielipuolia”, Cailean jupisi ja risti lihaksikkaat käsivartensa rinnalleen.

“Uskoisin, että hänellä on jokin oikea visiokin tälle tammalle. Minä luotan Caitlynin arvostelukykyyn. Se nainen ei todellakaan turhaan shoppaile uusia projekteja”, Gair tuumasi hilatessaan uudenkarheaa satulaa Kadran selästä. Cailean hymähti mietteliäänä.

“Kipuileeko se vielä selän kanssa?” Cailean kysyi tarkkaillessaan ystävänsä tekemisiä. Gair pudisti päätään.

“En minä sen selässä istuisi jos kipuilisi. Suurin osa tuittuilusta vaikuttaa traumareaktioilta, vaikka en minä mikään hevoskuiskaaja ole”, vaalea mies hymähti ja nappasi harjan mustasta samettisesta harjapussista, jossa komeili kultaisella Kadran nimi. Tamma ei varsinaisesti rentoutunut, mutta oli silti seesteisen oloisesti aloillaan Gairin suorittaessa sille erinäisiä hoitotoimenpiteitä. Sen korvat liikuskelivat hiljakseen miesten puheen suuntaan. Nurkan takaa marssi Raiden ja moikkasi hyväntuulisesti kaksikkoa. Raitatukan eriväriset silmät välähtivät ilkikurisesti nähdessään Gairin ryvettyneen ulkoasun, mutta hänellä oli sen verran kunnioitusta vaaleaa miestä kohtaan, että tämä tyytyi ohittamaan heidät ilman sen suurempia huomautuksia.

Gair oli ilman muuta lahjakas hevostenkäsittelijä ja nautti suurta arvostusta kollegoidensa keskuudessa. Cailean oli poikkeus, sillä miehet olivat keskenään olleet Caitlynin palkkalistoilla lähes alusta saakka ja olivat runsaaasti tekemisissä Cedarhillin ulkopuolellakin. Caileanilla oli muutenkin tapana julistaa, että Gairilla piti ehdottomasti olla joku kiskomassa häntä maan pinnalle. Kuulema Gair olisi muuten saattanut ylpistyä.

Gair pudisti päätään hienoinen hymy huulillaan ja pyysi Caileania auttamaan Kadran jalkojen kylmäyksessä. Clevadinrunikko oli päässyt lämpenemään turhan paljon riekkumisensa ansiosta. Tamma oli hiljainen ja sen silmät olivat oudon etäiset.



//Kadran muistoja//

Irlanti, jossain Dublinin lähellä

Maaseutu, myyntitalli



“Ilma oli viileä. Se oli ollut sellainen jo useita kuun kiertoja, tai ainakin luulin niin. Minä en paljoa ulos päässyt, toisin kuin jotkut. Ne vietiin avautuvista ovista pois ja sitten niitä ei näkynyt enää. Talli oli pimeä, mutta valo syttyi välillä ja silloin sisälle tuli ihmisiä. Ne olivat eleettomiä otuksia, jotka saattoivat antaa ruokaa tai joskus siivota. Tiesin jo nyt ketä piti pelätä. Vihasin niitä kaikkia. Ne pelkäsivät minua. Sen haistoi niistä kun ne pysähtyivät koppini kaltereille ja rähisivät keskenään. Sitten yksi tuli ja poistui heti. Inhosin niitä.

Muita hevosia tuli isoon talliin usein ja sitten niitä vietiin sisäkentälle, kuten minuakin. Siellä taivas oli, mutta sitten ei ollut oikeastaan. Se oli kaukana ja vääristynyt. Ihan kuin sen ja hiekkaisen alueen välissä olisi joku seinä. Sitten ihmisiä tuli katsomaan meitä ja taas hevosia lähti pois.

Huokaisin syvään. Selkääni jätetty raskas nahkainen istuin hiersi lapaa. Siinä oli inhottavat reunat, jotka pureutuvat ohuen huovankin läpi aina jossain kohtaa ihoon. Se teki kipeää. Aloitin taas pyörimisen. Ahtaassa kopissa mahtuu kääntymään ja ottamaan askelia. Seinissä oli harmaata likaa ja haistoin niissä muitakin hevosia. Vieraita hevosia ja niiden ahdistusta.

Ne isot ovet avautuivat ja sisään ilmaantui taas uusia kasvoja. En halunnut enää mennä katsomaan. En jaksanut. Ulkoa ovenraosta lensi lehtiä käytävälle ja se iso ihminen joka tuli ja meni möykkäsi. Vihasin sitä isoa miestä enemmän kuin muita. Sillä oli pitkä piiska ja ilkeä katse. Sellainen käsi, joka kohoaa vain rangaistakseen ja tuoksu, joka haisee savulle ja jollekin muulle…ehkä epätoivolle. Ne uudet ihmiset katselivat meitä ja se iso ihminen viittoili, hosui ja huojui. En tiennyt miksi ja mitä se yritti. Ihmiset olivat pelottavia. Vaarallisia. Ne kiersivät meitä ja joidenkin hevosten eteen ne pysähtyivät kauemmaksi aikaa. Se iso rähisi joillekin ja tahtoi niitä luokseen. Jos ei mennyt sai turvalleen piiskasta. Ei heti, mutta usein myöhemmin. Yksi niistä, toinen mies pysähtyi minun koppini eteen ja kurkki sisälle. Luimistin korvani sille. Ehkä se osaisi pysyä poissa jos se olisi viisas. Ihmiset eivät osanneet ymmärtää meitä. Olin huomannut sen heti, kun lähdin emäni luota joskus kauan sitten, kun sain olla ulkona. Tunsin tuulen ja leikin muiden kanssa. Sitten minut otettiin pois ja minä matkustin sellaisessa ahtaassa kopissa joka mörisi ja liikkui. Minä liikuin sellaisessa usein. Joskus minä jäin sinne. Ehkä ne ihmiset unohtivat, että olin sisällä.

Se mies sanoi jotain ja tajusin, että pitkästä aikaa kopin ovi avautui. Se iso mies otti piiskansa ja tarrasi suuhuni. Se oli laittanut ihan alussa kun tulin talliin sinne sellaisen metallinpalan, joka sattui kun ne kiipesivät selkään ja kiskoivat. Sen jälkeen ne jättivät sen sinne, enkä saanut sitä pois. Ruoka tuntui paakkuuntuvan siihen ja se hiersi kieltä. Syöminen sattui. Nytkähdin eteenpäin ja valo pisteli silmissä. En ollut tottunut kirkkaaseen valoon. Oli vaikea kävellä kovalle lattialle kopista. Jalat olivat kankeat ja niihin sattui. Kaikkialle sattui. Suljin silmät ja kun se outo mies koski kaulaani minä purin sitä. Ei se osannut väistää kun pyysin nätisti. Ei se ymmärtänyt mitä halusin. Ei kukaan niistä ymmärtänyt. Se iso mies läimäytti minua päähän ja yritin väistää pois sen ison kouran tieltä, mutta en minä päässyt mihinkään. Pelotti niin kauheasti. Tilanne oli ohi heti kun se oli alkanutkin ja minua kiskottiin sinne hiekka-alueelle. Se outo mies tuli perässä ja ne muutkin. Hiekka tuoksui ummehtuneelle. En tiennyt miten se oli mahdollista. Aivan kuin se ei olisi oikeaa hiekkaa. Se iso mies piti suusta kiinni, kun joku niistä nousi istuimen päälle ja sen jalat painautivat kylkiini. Minua väsytti niin paljon, kun ne eivät antaneet ruokaa usein. En jaksanut riehua enää. En jaksanut liikkuakaan ja olisin pysähtynyt, mutta se iso mies räväytti piiskalla minun lautasiini ja en halunnut enää pysähtyä.



Ja se oli vasta yksi päivä niistä monista, jotka jatkoivat tuloaan toisensa perään. Ne olivat samanlaisia, harmaita ja ahdistavia. Lopulta se kaikki oli ohi. Monen, monen kuun kierron jälkeen. “



//Nykyhetki



Caileanin ja Gairin kylmäyssessio onnistui hyvin. Caileanilla alkoi uusi kenttäestevalmennus ja tumma mies hävisi sinne Gairin luota. Vaalea mies loimitti Kadran ja irrotti sen ketjuista. Raiden ilmaantui toimistosta vesipullon korkkia kieritellen ja pysähtyi auttamaan harjojen ja muun kanssa.

“Mites neiti paholainen voi?” raitatukka kysyi ja tarkkaili hevosta, joka katseli aavistuksen raukeana tätä. Gair hymähti ja taputti sen lapaa.

“Hyvinhän se. Aina paremmin joka päivä, vaikka on meillä ollut Caitlynin kanssa takapakkia reippaasti sen kehityksessä. Minulla on vahva usko siihen, että kyllä me tästä vielä kelpo hevonen saadaan. Jos vain kärsivällisyyttä piisaisi sinne asti”, mies hymyili ja Raiden nyökkäsi. Kadra oli tehnyt täyskäännöksen siitä pelokkaasta ja aggressiivisesta olennosta joka se oli tullessaan ollut. Kaikki ansaitsevat uuden mahdollisuuden.